Mun nimi on Saku
Muutin äidin ja isin luo veljeni Rupsun kanssa heinäkuussa 2007 reilun vuoden ikäisenä. Sitä ennen asuin vuoden äidin ja isin kaverin Katan vanhempien luona ja mua hoitivat sen Katan pikkuveljet. Ne pikkuveljet oli aika vintiöitä ja ne rakensi mulle ja Rupsulle kesällä ulkohäkin, jonka raosta mä ovelana herrana keksin tietysti karata. Kun mä olin ollut viikon karkuteillä luonnossa, eikä musta ollut kukaan nähnyt vilaustakaan, ne vintiöt ja niiden vanhemmat päätti, että Rupsu tarvii uuden kodin ja Kata sit soitti mun äidille et josko ne adoptoisi Rupsun. Äiti suostui heti kysymättä edes isiltä. Mutta sitten kävikin niin, että vintiöperheen iskä löysi mut sattumalta liiteristä halkokasasta porhaltelemasta ja se nappasi mut haaviin. Kaikki oli jo menettäneet toivonsa mun löytymisen suhteen ja olivat ällikällä lyötyjä, kun ne näki mut. Niinpä mä sitten taas olin onnellisesti Rupsun kanssa ja me molemmat veikot muutettiin äidin ja isin luo.
Syksyllä 2007 mun korvan alapuolelle tuli pieni tuntomerkki. Äiti pelästyi ensin, että se on joku vaarallinenkin juttu, mut siihen se vain jäi. Eläinlääkäri nimitti sitä alentavasti ”syyläksi”, mut onneksi äiti ja isi sanoo sitä vain ”korvajutuksi”. Se myös helpotti aluksi mun ja Rupsun erottamista toisistamme, koska äidin ja isin mielestä me oltiin ihan samannäköisiä.
Luonteeltani mä olen aikamoinen pörheltäjä. Tykkään mennä ja vipeltää ja heitellä puruja ympäriinsä. Haistelen maailmaa ennakkoluulottomasti ja maistelen kaikkia suupaloja, joita vain eteeni tipahtaa. Erityisesti tykkään mussutella herkkuja sylissä tai kylpylässä hiekan keskellä.
Nykyisin mä elelen yksikseni, koska Rupsu sairastui kasvaimeen ja se on nyt hiirulaisten taivaassa. Eka mä olin vähän ihmeissäni, kun äiti ja isi ottivat eräs ilta veikan kodista, eikä se enää tullut takaisin. Kiersin ympäriinsä Rupsua etsien, mutta ei sitä näkynyt. Mut kyllä mä sitten ymmärsin, että Rupsu on nyt lentänyt taivaaseen ja sillä on nyt parempi olla, kun siihen ei enää satu. Ei siitä muutenkaan enää leikkikaveriksi mulle ollut. Onneksi äiti ja isi jaksaa pitää mulle nyt entistä enemmän seuraa. Saan erityistä huomiota, koska asun yksin, ja saan aina iltaisin temmeltää sängyllä ja sohvalla. Samalla yleensä vähän järsin isin varvasta. Hih.
Saku menehtyi 25. marraskuuta 2008.
Palaa takaisin Gerbiilit.com etusivulle »